Railivarustuksesta

Nyt, kolmen viikon kesäisen  reilireissaamin päättyessä jos miettii varustusta niin lista tarpeellisista alla.

Passi

Lompakko ja rahaa

Luottokortti (välttämätön netistä tehtäviin huonevarauksiin ja voidaan kysyä hotelliin kirjautuessa)

Toinen luottokortti kotona siltä varalta että ensimmäinen varastetaan/häviää ja sen joutuu sulkemaan. Tämän luottokortin numerosta jollain tavalla koodattuna mukana (luottokortin numero, haltijan nimi, viimeinen voimassaolokuukausi ja vuosi sekä kolminumeroinen kortin takana oleva turvaluku).
Älykännykkä, jossa hyvä kamera, laturi ja ulkoinen vara-akku latausmahdollisuudella

Rannekello 

Pieni olkalaukku tai vyötärölaukku

Pieni selkäreppu päiväretkiä varten (esim. Kånken)

Sandaalit ja rasvaa kantapäihin

Hammasharja, tahna, parranajokone ja sen laturi

Alushousuja (3-7)

Puuvillaisia T-paitoja (2)
Keinokuituinen T-paita

Ohut ja paksu pitkähihainen paita, esim. ohut kauluspaita ja neuletakki/fleece

Farkut ja ohuet caprit (jos oikein kylmä voi capreja käyttää lisälämmikkeenä)

Kirja tai lukulaite

Euroopan kartta

2 mustekynää (mm. reilikorttimerkintöjä varten)

Juomapullo (0,5 l muovipullo)

30-70 litran anatomic-rinkka (sorry for the big range)

Tuulelta ja sateelta suojaava kuoritakki (joskus on pakko liikkua ulkona, esim. mennä asemalle vaikka satais). 

Pyykinkäsipesupulveripusseja

Sakset (tarvittiin yllättävän usein)

Särkylääkettä ja keinoihoa mm. rakkolaastareiksi

Muki, lusikka, veitsi, haarukka

Ottaisin myös nämä 

Ohut pyyhe esim. vohvelikankaasta (grammanviilaaja voi tosin kuivata puhtaisiin vaatteisiin/lakanaan)

Pieni puukko tupessa (ensi kerralla tekisin enempi leipiä itse nyt ostettujen valmiiden sandwichien sijaan)
Neula ja lankaa

Harkinnanarvoisia

Pieni makuupussi (hätäyöpymiset, junayöpymiset, laivayöpymiset kansipaikoilla)

2 ohutta lakanaa ja tyynyliina (retkeilymajoissa säästää kustannuksissa, jos haluaa niitä minimoida)

Siistit citylenkkarit (silloin myös nilkkasukkia 3 paria)

Uimahousut (alppijärviuinnissa, beachilla, maauimaloissa - voi käyttää myös alkkareina)

Hyvät matkustajat, tämä on Intercityjuna Kuopioon

Niin vaan saatiin reissu heitettyä. Tämä on viimeinen postaus ja teen sen kännyllä niin kuin valtaosan postauksista junamatkojen aikana. En sano "pitkien" koska minusta ne eivät tuntuneet pitkiltä. Ne olivat vain junamatkoja. Sellaisia kuin junamatka ovat, maisema vaihtuu, kiskot kolahtelevat, tulee asemia ja uusia asemia. Taivalta kanssasi taittaa hetken muita ihmisiä, mutta heidän joukossaankin olet yksin. Onnellinen on se, jolla on matkalla todellinen ystävä, niin kuin minulla on tällä matkalla ollut.

InterRail-matkan todelliset kulut

Matkakulut kahdelta hengeltä interrail reissulla 3.-23. kesäkuuta 2013  (ei sisällä ruokia eikä katusoittajille heiteltyjä lantteja)

Petrin lippu 509
Aulin lippu 339
Kuopio - Turun satama perhelippu 66,84
Paikkaliput Tukholma-Malmö 13
2 yötä Kööpenhaminassa 156
Amsterdam hotelli 54,43
Lontoon hotelli, joka varattiin, mutta johon ei keritty 77
Calais hotelli 59,3
Kahden päivän päiväliput Lontoon metrossa 26 €
The Londonears Hostel, Lontoo  93,93 €
Ascot Hyde Park, London 37,28 €
Hotel Continental, Lille 82 €
10 metrolipun paketti Pariisissa 12 €
Hotel Viator, Paris 69,09 €
Maan ylitys junassa Ranska-Saksa 26 €
Ibis Augsburg Koeningsplats 65 €
Pääsylippu Schloss Neuschwanstein (jäi käyttämättä) 12 €
2 kertalippua metroon München 5,20 €
Partner tagesk. München (2 päivälippua  XXL alue välille München-Dachau ) 13,60 €
Creo-Living München 57,90 €
Pur Pur hotel Praha 37 €
Taksi Praha 18 €
Pension  Prezina Prague 38,99 €
2 yötä Aston Hostel Krakow 162PL 39 €
Pääsyliput Auchwitz I 21 €
DW Piast Wroclaw 95 PL 29 €
2 yötä Hotel Berolina Berlin 78 €
STF Vandrarhem Malmö 670 Skr 100,90 €
Kansipaikat Tukholma-Helsinki lautalle 50 €
Perhelippu Helsinki-Kuopio 75 €


Yhteensä 2 187 €

Yö kansipaikoilla ruotsinlautalla

Majesteetillisesti ruotsinlaiva (http://www.kotus.fi/?i=638&s=2607)  Mariella irtautuu laiturista. Me istumme kasikannella, pelastusliivilaatikon päällä ja katselemme yhdessä muiden matkustajien kanssa juhannuspäiväänsä viettävää Tukholmaa. Heti laivaan tultuamme valloitimme jo parhaat paikat kansipaikkalaisille tarkoitetusta nukkumahuoneesta nuorten pelihuoneen vierestä. Huone on 5 x 4 m kokoinen tyhjä tila, jossa suuri ikkuna merelle. Lattialla on paksu kokolattiamatto. Se olisi nukkuma-alustana kova, mutta ei mahdoton. Huoneessa on useita töpseleitä, peränurkassa, johon asetimme rinkkamme ja levitimme makuualustamme, niistä yksi. Huoneessa on melkoisen viileä, mittari näyttää kuitenkin 17 C, joten eiköhän tuolla tarkenisi.

Matka jatkuu kolmisen tuntia hyvin kapeaa väylää pitkin, Ruotsin juhannussaaristo on edessämme. Ahvenanmaalta mieleen jääneitä koristeltuja mastoja ei satu silmiini, jokunen nuotio ja ihmisiä grillaamassa. Monet vilkuttavat meille rannalta, ja me takaisin. Ihmiset laivalla tuntuvat tavallisilta perheiltä. Mutta nyt he haluavat rentoutua, jotenkin ihan ilmassa tihkuu se kun pitkä vuosi on töitä painettu ja nyt loma alkaisi. Alkoholia otetaan ja mistään ei muutoinkaan pingoteta.

Nojaan kaiteeseen, kun kuulen äänen ikään kuin jotakin pientä ja kovaa olisi tipahtahtanut. Kohta näkökenttääni, reelingin ulkopuolelle, mutta hyvän matkan päässä vielä laivan reunalta ilmestyy helmi. Ajattelen sen olevan joku lasten hajoavasta kaulapannasta tipahtanut kun huomaan vieressäni intialaisen näköiseltä naisen, jonka sormessa on sormus, jossa tyhjä metallinen pohja. Näytän hänelle laivan reunalla olevaa helmeä. Se on sen verran kaukana että sitä ei aivan saa kaiteiden välistä kurkottamalla. Jos olisi metrin mittainen keppi, sen saisi sillä jo hilattua lähemmäksi. Tosin hirvittää ajatus, että liukas helmi singahtaisi kepin alta hallitsemattomasti. Tarjoudun hakemaan helmen, jos pariskunta, perheen mies ja pieni lapsi ovat myös tulleet paikalle, kertoisivat henkilökunnalle kaiteen ylitykseni syyn, että en joudu selliin, vitsailen. Mies kieltää ehdottomasti minua hakemasta helmeä. Kohta paikalle saapuu laivan naispuolinen työntekijä, kysyn saisinko hakea helmen. Työntekijä kieltää ehdottomasti ja lupaa edessä olevan sellireissun, jos ylittäisin kaiteen. Paikalle tulee toinen naispuolinen työntekijä ja lopulta kolmas miespuolinen työntekijä, joka saa kunnian käydä hakemassa helmen. Saan intialaiselta naiselta kuitenkin vuolaat kiitokset avusta.

Vauhtimme on verkkainen, 25 km/h Sports trackerilla katsotttuna ja suunta koilliseen. Kannelle on kertynyt tyhjiä kaljatölkkeja ja karkkipapereita. – Näytä tissit, joku huutaa ohimenevään pikaliippariin, josta nuoret vilkuttavat.

Nukkumahuoneeseen ei ole vieläkään tullut ketään. Silloin tällöin joku aukaisee oven, mutta kun näkee tyhjän huoneen, jossa makuupussit ja rinkat niin kääntyy vikkelästi pois. Huijaamme Aulin kanssa koko ajan toisiamme, kuinka huoneeseen olisi muka tullut nyt joku. Aulin versiossa siellä oli tyttöjä, jotka murustelivat sipsejä lattialle ja tuijottivat häntä ilkeästi. Minä puolestani panin huoneen erityisen varovasti kiinni sen vuoksi, koska siellä nukkui joku mies. Ilo siitä kun toinen menee huoneeseen ja siellä ei ole muuta kuin nuo meidän kamat, on aito ja molemminpuolinen. Huomaan olevani aika tajuttoman väsynyt. Kömmin testaamaan makuupusseja kello kahdeksan aikaan illalla, ja käyn unen rajamailla. Tuosta noustessani virkistäydynkin ja lähdemme Aulin kanssa koluamaan laivaa lävitse. Päädymme laivan kahvilaan, jossa Auli saa hyvityksen karmealle kokemukselle Tukholman 7 Elevenistä ostamalleen kanasalatille laivan keittön tekemästä savulohi ruisleivästä. Minä tyydytin oman nälkäni imemällä suuhuni laivan kaupasta ostamani kinkkumaksapasteijatuubin (á 1,10 €) ja juomalla salaa (kun en tiennyt saiko kaupasta ostettuja alkomahooleja juoda laivalla) 85 sentin Heinekenin. Kahvilan seinällä on screeni, jossa alkaa juuri Confedereison Cupin Italia-Brasilia maaottelu, joka osoittautuukin oikein viihdyttäväksi kuuden maalin ja suurien tunteiden karkeloksi.

Siirrymme nukkumahuoneeseen. Se on entisestään jäähtynyt, mittari näyttää 16 C. Puemme yllemme sen mitä repuista löytyy ja likapyykkipussit tyynyiksi. Lattialla on kova maata ja edelleen viileä. Suljemme makuupussin hupun, joka auttaa ja tulee lämmin. Käytävältä kuuluu ajoittain mekastusta, laiva heiluu ja moottorin ääni kuuluu, mutta jonkun ajan päästä tulee se tunne, että tietää, että nukahtaminen olisi lähellä.

Midsommer i STF Vandrarhem, Malmö

Heja Mamma Sverige! Riemullista oli tulla ensin Tanskaan mutta vielä riemullisempaa Ruotsiin, tuntuu jo melkein kuin olisi kotona. Malmön juhannusaattoilta oli kesäisen kaihoisa, aurinkoinen, paljon lokkeja, mutta muutoin tyhjä kaupunki. Poissa oli se kuhina jota Englannin, Ranskan, Tsekin, Puolan ja Saksan kaupungeissa joka ilta olimme seurailleet. Suurin syy tietenkin midsommerfest, jos hiljenee Stadikin, miksi ei Stockholm tai Malmö. Mutta silti, on tässä muutakin. Se lämpö on poissa, öinen pimeys, katuravintolat, ei yhtään soittajaa. Tilalla jotain muuta, avaruutta, siisteyttä, rauhallisuutta.

STF Vandrarhem löytyy puolen tunnin kävelymatkan päästä ja suunnistus Googlemapsin screenshoteilla tarkasti kohteeseen. Toivottavasti varauksemme on voimassa. On viikonloppu ja kesälomakausi alkamassa, porukkaa voi olla paljon liikkeellä.

Varauksemme suljetun luottokortin tiedoin oli mennyt läpi ja meille oli petipaikat odottomassa. Meillä ei ole kruunuja, mutta Vandrarhem pystyy ottamaan maksun euroissa. Ongelma vain, että Vandrarhem ei majoita lapsia dormeihin ilman vahempaa, mutta Aulin pätevää olemusta hetken silmäiltyään, virkailija suostuu tekemään poikkeuksen. Hinta saa minut haukkomaan kyllä henkeä. Tämäkö nyt on sitä pohjoismaista tasokkuutta. 200€ matkakassastani menee 150€ kahteen paikkaan dormissa, lakanoihin (makuupussit oli hostellissa kielletty esiintyneiden bed pug-ongelmien vuoksi) ja mysliaamiaiseen. Saan vaihtorahana 270 kruunua, niillä voisimme ostaa huomenna ruokaa. Jos luottokortti olisi toiminut, olisimme majoittuneet Kööpehaminassa hotellissa 70€:llä. Sieltä olisi päässyt puolessa tunnissa Malmöön. Mutta Malmö on uusi kaupunki meille, saamme nukkua aamulla hieman pidempään ja olemme jo lähempänä kotia.

Retkeilymaja on kyllä oikein kiva. Todella siisti, paljon suihkuja, vessoja, lukolliset kaapit ja hyvät keittiötilat. Haikeutta tuntien ajattelen, että tämä on juhannusaattoilta retkeilymajan keittiössä. Ehkä hieman samanlainen kuin yksi jouluaatto, jonka vietin kaverin kanssa eräkämpällä. Kämppä oli niin suuri ja hutera, että koko yö oli pidettävä kipinävuoroa ja ladottava puita kaminaan, jotta kämppä olisi pysynyt lämpimänä.

Olen aina ihmetellyt, positiivissävyisesti, noita porukoita, jotka kokkaavat ihan satasella näissä retkeilymajojen yhteiskeittiössä. Täälläkin on niitä. Kiinlaisen näköinen nainen tekee jotain, joka näyttää aivan ankanrintasalaatilta, ei paha. Yksi perheenäidin näköinen paistaa paistinpannullista viipaloituja herkkusieniä ja kaalia. Sydämen sulattajia on kuitenkin kaksi nuorta poikaa, jotka lienevät ensi kertaa ruuanlaittopuuhissa on your own. Ensiksi he seisovat pitkän tovin tuijotellen kattilassa olevaa vettä ennen kuin joku keittiön naisista napsauttaa heille hellan takana olevan timerin päälle. Sen jälkeen pojat keittävät ison kattillallisen makaronia, koko ajan molemmat kattilan ääressä ujosti seissen ja ruokaa vartioiden. Pettynyeitä voihkaisuja kuuluu siinä vaiheessa, kun pojat kuvittelevat tekevänsä makaronille pasta carbonara -pussikastikkeen. Pussi on kuitenkin valmis makaroni-kastike-sekoitus eli käytännössä pelkkää makaronia. No, meidän eväät on Help yourselves hyllyiltä lötyviä antimia, pastaa ja paremsaanityyppistä juuston murua sekä päivän repussa lämmennyt sandwich. Myös jääkaapin jättimäisestä oliivipurkista tehtiin annos, mutta ne eivät oikein maistuneet hyviltä ja tarkemmin oliiveja tarkastellen niissä oli paikallisia erivärisiä kohtia. Yäk, tästäkö vielä ruokamyrkytys.

Huonekaverina minulla oli ruotsalainen yksikätinen mies. Heti tultuani hän tiedusteli kansalaisuuttani, ja kun kuuli minun olevan suomalainen, kysyi, osaanko ruotsia.

– Lite.

Sen jälkeen alkoikin riksvenskalla (skånelaisittain maustettuna arviosin) jatkuvaa puhetta, josta en ihan hirveästi tajunnut. Mies kertoili itsestään, asuinpaikoistaan, työstään. Ymmärsin, että hän oli ollut tänään Kööpenhaminassa, ehkä tapaamassa poikiaan. Hän oli ollut työssä myös Suomessa, lähellä Vaasaa ruotsinkielisellä paikkakunnalla. Joensuustakin hän jotain puhui. Oli hyvin vaikea tunnistaa edes noita suomenkielisiä paikannimiä hänen puheestaan. Mies oli mukava ja ystävällinen, hän huolehti asioistani, ikkunan aukiolosta, lokeron lukituksesta, siitä mihin voisin ehkä illalla mennä. Sain käsityksen, että hän tunsi Malmön hyvin, luetteli ulkomuisista kadun nimiä ja monennestako kulmauksesta käännyttiin mihinkin suuntaan. Kaksi muuta heppua olivat yksikätisen (miehen toinen olkavarsi oli todellakin proksimaalisen 10 cm jälkeen poikki) mukaan  sveitsiläisiä nuoria poikia. Heistä sain elonmerkkejä vasta joskus aamuyöllä kun kotiutuivat reissuiltaan. Oikein hiljaa he hipsivät (kaatuivat) sänkyihinsä. Aulin huonekavereina oli lyhyttukkainen blondi, harmaahiuksinen kiharapäinen vanhempi nainen (jonka avainkortin Auli löysi vessasta) ja kiharapäinen joka tuli myöhään yöllä ja lähti aikaisin aamulla (varsin aikaisin, koska meidän herätys oli klo 7.00).

Yö oli rauhallinen. Pidin ikkunaa meidän huoneesta raollaan. Ulkoa kuului ajoittain auton hurahdus ja ohikävelevän nuorison hetkellistä ääntä. Toinen sveitsiläispojista kuorsasi aika tavalla, mutta sain onneksi nukahdettua uudelleen vielä varhaisaamun heräämisen jälkeen. Yksikätinen nukkui peittonsa alla ja takki silmien päälle laitettuna.

Aamu oli tihkusateinen. Lämpimien sämpylöiden ja myslien siivittämänä, tosin hieman epäuskoisena, taivalsimme Malmö centralstationille: niinköhän nyt juhannuspäivän aamuna mitään junia liikkuisi. Olin kyllä edellisiltana, ja aiemminkin, tarkistanut asiaa DB train time scheduleita (johon luotan eniten, ja joka on loistava, näyttää koko Euroopan junien aikataulut hakukonetyyppisesti) ja Ruotsin hankalukuisempia tidtabell.resplus.pdf-aikatauluja tiiraillen. Aamuinen kaupunki ainakin oli kuin neutronipommin jäljiltä: ei ketään, ei missään. Kunnes paikallisbussin kaarros herätti toivon ihmiskunnan henkiinjäämisestä. Asemallapa olikin sitten tuttu vilske ja valotaululla napotti: 9.11 Stockholm 3a SJ Snabb.

Vielä olisi pinnan alaisena piilokivenä mahdollisuus, että juna, kun on Snabb-tyyppinen, vaatisi paikkaliput. Mutta vetoamme tietämättömyyteemme ja aiomme junaan pelkkien rinkkojen ja kuluneiden InterRail -passien (Aulin kirjoittama oikea muoto ko passista) luomalla charmilla. Jos konduktöörin HLA-tyyppi ei ole kuitenkaan tuollaiselle charmille otollinen niin todennäköisesti meidät jätetään seuraavalle pysäkille, jonnekin Trollhättanin sateiselle pikkuasemalle hilujemme ja suljetun pankkikortin kanssa. Kello 16.30 lautta irtautuisi laiturista ilman meitä. Ja töissä ei kiitellä, kun soittelen sinne maanantaiaamuna Haaparannan poliiisilaitokselta ruuan näpistyksestä kiinnijääneenä.

Konduktööri tulee, katsoo reilipassejamme:

- Trevligt resa.

Katson ulos ikkunosta. Näkyy metsää. Tämä on tuttua metsää, kuusikkoa ja männikköä, Siperian taigavyöhykkeen reunaa. Tännekö kuulun? Taivas on harmaa, ei kuitenkaan sada. Välillä peltoaukeita, ne ovat länttejä metsän keskellä, eivät silmänkantamattomiin ulottuvia viljavainioita niin kuin Wroclawista Rzepiniin lähtiessämme. Maa on erilainen, ihminenkin. Kaikkialla ihmiset olivat sellaisia että heidän joukossaan oli helppo olla. Missään emme kokeneet minkäänlaista uhkaa. Meiltä ei varastettu mitään. Lompakkomme tuotiin meille, kun olimme unohtaneet sen julkiselle paikalle.  Jos asiat oli mahdollista nähdä meille edullisemmastä näkövinkkelistä, ne usein myös nähtiin. Kaikella on kuitenkin rajansa. Itse on maailmalla selvittävä. Se vaatii valppautta, huolellisuutta ja paljon tietoa asioista. Receptionin virkailija tai information-pisteen työntekijä ei ala sinusta huolehtimaan.

Berliini-Kööpenhamina - Junalla laivaan

Ihmettelen kun junan pysähtyessä asemalle kuuluu lokkien kirkunaa. meidän täytyy olla rannalla. Olemme Puttgardenissa.

Nyt sekin ihme on sitten nähty että junalla ajetaan laivaan, seilataan tunteroinen, kannella maisemista nauttien, noustaan junaan takaisin (jonka löytäminen on aivan yhtä hankalaa kuin autonkin mutta aina se sitten löytyy kuitenkin) ja jatketaan välittömästi Rødbyhyn saavuttuamme matkaa. Ei kolinoita, heilumisia, vaatimuksia matkustajille. Muutoinkin junamatka on ollut miellyttävää. Vauhtia vajaa 200 km/h, ilmastointi, ravintolavaunu, vessat, invavessat, määränpäästä ja väliasemista kertovat leditaulut, mutta ei WiFiä (hyvä Valtionrautatiet Finland!).

Berlin, Berlin

Kyllä Berlin Hbf:lle saapuminen noiden Puolassa vietettyjen päivien jälkeen oli elämys. Junan liukuminen läpi alkuiltaisen Berliinin, puistoissa ja jokivarsilla olevat ihmiset. Kaikki varoitus ja infokyltitkin tekivät oman vaikutuksensa.

Meillä ei kuitenkaan ollut majoitusta. ja koska emme löytäneet asemalta WiFiä, menimme pummimaan Starbucksin verkkoa. Minua himan huolestutti kun monissa edukkaammissa majapaikoissa oli ollut viimeinen sisääntulo klo 20 maissa ja nyt kello oli jo puoli kymmenen. Hetken hakkaamisen jälkeen sopiva tuntui kuitenkin löytyvän, Hotel Berolina, Rankestrasse 35. Nyt osaan jo Googlemapsia käyttäen saada julkisen liikenteen tiedot kohteeseen, aivan huikea palvelu tämäkin. Kiitos Google. Valtionhan tämäkin olisi pitänyt tehdä. Käymme vielä raataamassa S-junien infokeskuksen virkailijan kanssa ja saamme selkeän ohjeistuksen siitä, kuinka meidän kannattaa toimia. Aikapalailla samoin kuin Googlemapsinnikin mukaan, ja reilikorteilla ajellaan tämäkin matka.

Sykkivä kaupunki tuntuu olevan joka puolella. Hotelli on oikein kotoisa, kattaa osan isosta kerrostalosta. Huoneessa on kaksi jättipetiä, molemmille omansa, oma suihku ja WiFi, joka tosin ekailtana Ei anna liittyä mutta muuten toimi ihan hyvin. Pientä huolta aiheuttaa vain säätiedotus. Huomiseksi luvataan +36 C. 

Nukumme vähän pommiin. Vekslaamme isoja ikkunoita pariin kertaan kiinni-auki sisäpihalta kuuluvan melutason mukaan. Pikaiset aamutoimet ja ilman ruokaa helteeseen ja nähtävyyksille.

Ensimmäinen rasti on Checkpoint Charlie. Ostamme päivlipun vyöhykkeille 1-2, joka oli erittäin hyvä päätös. Jos olisimme yrittäneet S-junilla nähdä kaikki kohteet, olisi pitkät kävelyt syöneet mehut melko pikaseen.

Kun Checkpoint on vain 200m päässä, siirrymme Starbucksiin aamupala-ilmastointijäähdytys tankkaukselle.

Yritämme imeä jaetun Berliinin tuntua, mutta pikkasen on hakusessa. On paikka kovasti turismin läpitunkema. 

Seuraava rasti on Fehrsehntorn Alexander Plazilla. Menemme torniin ylös, onhan näitö torniin nousuja reissullla  jo ollutkin :). Tämä hissi menee ylöspäin yli 6 m sekunnissa eli suunnilleen samaa vauhtia kuin minä portaita, tosin rinkka selässä. Tornissa vietämme hyvän tovin. Ei ehkä vähiten sen vuoksi että se on ilmastoitu ja miellyttävän viileä. 

Vuorossa Brandenburgin portti. Helle paahtaa armottomasti. Portin ympärillä on rakennustelineitä ja alumiiniaitoja. Parisenkymmentä isoa kaveria hyvässä lihassa saa koko paikan tuoksumaan vasta pestyltä ja hajustetulta mutta nopeasti hikeentymässä olevalta iholta. Ihmisten välissä ajelee yksi riksakuski ja pyörii puolenkymmentä, jos en pahoin erehdy niin Balkanilta tullutta, nuorta naista keräämässä allekirjoituksia haaleisiin kopiohinsa kodittomien lasten auttamisksi. Menimme halpaan jo Champs Ellyseellä, jossa pienet lapset tulivat näyttämään jotain vastaavaa lappua ja allekirjoituksen jälkeen toivoivat lahjoitusta niin kuin muutkin näköjään olivat antaneet. Siinä oli kovasti tekaistun näköisiä allekirjoituksia ja summia 25:-, 35:- ja 45:-. Erikoisia nuo lahjoitussummat, kun ihmisillä on taskussa kuitenkin yleensä 5:-, 10:- ja 20:- euron seteleitä. Kun emme nyt raskineet tuohon lähteä, lapset kävivät suorastaan hieman päällekäyviksi ja huusivat "Just coins, coins!".

Menimme rauhoittumaan Tiergardenin puistoon, jossa pääsimmekin penkille puun varjoon. Kohdalle sattui katusoittaja joka lauloi espanjaksi rauhallisia balladeja. Hieman kauempana mies teki jättimäisiä saippuakuplia.

Vuorossa matkamuistot. Aulin reissunaikainen haave Berliinihupparista olisi nyt lähellä toteutumistaan. Minä suosittelen kuitenkin ensin käyntiä Madam Tussaudin vahakabinetissa, jossa Lontoossa kerran sain elämäni sätkyn, kun joku näyttelyyn tutustujista oli mennyt vahanukkejen joukkoon seisomaan ja lähtikin sieltä sitten kävelemään juuri kun olin kopauttamassa häntä sormenpäällä.

Could someone help me home?

Madam Tussaudin vahakabinetissa se sitten tapahtui. Se mitä ei saanut tapahtua. Otin olkalaukun pois ja jätin sen lattialle vartioimatta. Tämä tapahtui varmastikin asettautuessani pitkälleni psykoanalyytikko Sigmund Freudin sohvalle. Ehkä ajattelin liikaa, miltä todella tuntuisi jos Freud pureutuisi mieleeni ja rakentelisi siltoja raitiovaunuaddiktioiden ja isäsuhteeni välille.

Joka tapauksessa, seuraava hahmo oli Mesut Özil ja sehän on se Aulin suosikkipelaaja, joten ilo oli ylimmillään sitä ihmetellessä. Mesut oli tullut museeoon vasta aivan vastikään, pari päivää sitten eikä siitä ollut mitään mainintaa museon ulkopuolella eikä Mesutille ollut vielä nimikylttiäkään seinässä, tosin paikka sille oli jo olemassa. Yhtäkkiä tajusin, että olo on liian kevyt. Selässäni on kyllä Kånken, mutta se tärkein, eli olkalaukku, ei mene yli rinnan. Ilkeä, hyvin ilkeä jysähdys, kylmyyden henkäys. Palasin takaisin Freudin luo ja - siinä ei ole mitään. Kauanko siitä on kuin laskin laukkuni, ehkä 5 minuuttia. Liian pitkään, 5 minuuttia liian pitkään. Ratkaisevaa on se, että sen unohtaa, jättää huomiotta, jolloin taidemuseossa aamusta iltaan odottavat pitkäkyntiset vain nostavat marjan, kävelevät pienen hetken, ja kas, marja on oman laukun huomassa. Rauhallinen siirtyminen ulko-ovelle ja ennen kuin onneton, pian hyvin onneton uhri, siis minä, on edes tajunnut, ensimmäinen ostos Master Cardilla on tehty, rahat on evakoitu ja kännykästä on poistettu SIM-kortti ja käytettyjen kännyköiden myymälä saa yhden tähtituotteen.

Säntäilin museossa törmäillen nauraviin vahanukkeihin, kuunnellen sirkusmusiikkia ja miettien mitä kaikkea siis meni ja mitä pitää tehdä seuraavaksi. Miten me pääsemme täältä pois? Miten varaamme hotellit? Onko meillä käteistä, Aulilla jonkin verran. Kaikki varakäteiset repun pohjilta on käytetty ja uutta käteistä sinne en ole säilönyt, reissuhan alkoi olla lopuillaan.

Otan yhteyttä henkilökuntaan, he kehoittavat menemään ulosmenon luona olevalle matkamuistiomyymälän tiskille ja kysymään sieltä. Kuljen läpi loppujen huoneiden, harmitellen sitä miten kivoja hahmoja olisi vielä ollut tulossa, mutta vaikea noista on nyt iloa tuntea. Tiskillä on paljon ihmisiä, jotka ostavat matkamuistoja ja kuvia itsestään, joita museon kamera on heistä tallentanut. Ei mitään virallisen näköistä Lost and Found-toimistoa tai edes virkailijaa, vaan tuollainen nuori tyttö, kesätyöntekijä, hänellekö minun pitäisi tästä nyt kertoa. Kysyn laukkuani. Hän soittaa johonkin ja ilmeestä jo näen, että mitään positiivisia uutisia ei olisi. Piirrän paperille laukkuni kuvan, annan sähköpostiosoitteen ja tyttöni puhelinnumeron. He soittaisivat, jos se löytyisi.

Palaan kabinettiin etsimään. Katson ihmisten olkapäiltä roikkuvia laukkuja. Asettaudun hieman hiljaisempaan kohtana jonkun rallikuskin jalkojen juureen ja pyydän tytöltä kännykkää, dataroaming päälle, googlettaminen kadonneen master kortin ilmoitusnumerosta. Hetken päästä vastataan. Se ei ole kuitenkaan Danske bankin korttien numero, mutta mies pystyy kääntämään oikeaan numeroon. Selitän asiani. – Kaikki meni, kuuluu virkalijan osaaottava huomio. Tuo pieni ihmillisyyden häivähdys tuntuu kuitenkin hieman lohduttavan. Koska on kuitenkin mahdollista, että laukku vielä löytyisi, päätämme tehdä korteille vain pehmosulun, joka on mahdollista, jos nelinumeroinen turvaluku ei ole säilytettynä kortin kanssa samassa kukkarossa. Pehmosulun pystyisin itse aukaisemaan verkkopankissa, jos kortti löytyisi. Se edellyttäisi kuitenkin avainkoodeja, jotka tällä hetkellä olivat kadonneessa laukussa.

Lähden kiertämään takaisin kabinetin alkuun. Tyttöjä Madame Tussaud – asuissa, poseevia nuoria. Tulen kabinetin alkupisteelle, portille. Esitän asiani. Taas tyttö soittaa, toppuuttelen hänen vaivojaan sillä sanoin jo ilmoittaneen asiasta loppupäässä olevalle tiskille ja antaneeni yhteystietoni. Mutta mitä nyt! ,Tytön ilme kirkastuu. Hän puhuu jonkin aikaa. – Laukku on ehkä löytynyt, tyttö sanoo. En uskalla toivoa, että se olisi totta. Palaan loppupään tiskille vahakabinetin läpi, he johdattavat minut uuden tytön luo, jolla kuulemma ehkä on laukkuni. Edesä on tyttö, joka siis ratkaisee kohtaloni. – Kyllä, minulla on sinun laukkusi, tyttö sanoo ja kaivaa laukkuni esille ja ojentaa sen minulle. Se tuntuu tutun painavalta. Kaikki on sisällä, kännykkä, rahat lompakossa, luottokortti. Kysyn palauttajan tietoja, että voisin antaa hänelle palkkion. – Ei meillä ole, jokin vanhempi pariskunta oli sen tähän jättänyt.

Hotellille palattuani kirjaudun verkkopankkiin. Saan selville että kortti on suljettu, mutta missään ei kerrota miten se palautettaisiin. Soitan sulkunumeroon uudestaan. He sanovat, että he eivät voi sitä tehdä vaan että se täytyy tehdä pankin asiakaspalvelusta, joka aukeaa kello 8 ja antavat numeron. Seuraavana aamuna kello 6 tajuan, että on perjantai ja juhannusaatto. Onko verkkopankin asiakaspalvelu tänään auki? Pienen nettiselvittelyn jälkeen selviää, että ei ole. Paniikin tunne hiipii sisälle. Sellainen pieni tunne, miten tästä selvitäään, selvitäänkö?  Tottakai selvitään. Eihän tämä ole oikeasti yhtään mitään. Let’s check the facts. Paljonko meillä on rahaa? Lompakossa on viisi kymppiä, mutta olkalaukun sisätaskusta löytyy onneksi sinne säilömäni 150€. Aulilla on jonkin verran, ehkä satanen. Meillä on siis ainakin 200€, passit ja interrailkortit. Yes.

Okay, olemme Berliinissä.  Huomenna meidän on tarkoitus mennä Malmöön, jossa pitää saada hotelliyö, siinä menee ehkä 50€. Sitten on laivamatka, tullessa pystyin maksamaan sen verkkopankissa, senhän pitäisi toimia normaalisti. Rahaa  on tilillä, en vain saa sitä ulos, mutta verkkopankkimaksut pitäisi onnistua. Sitten on junamatka kotia Suomessa, siellä Interrail-kortti ei käy. Senkin voi maksaa verkkopankissa suoraan kun ostaa matkan netistä. Kyllä me pärjätään.

Danske Bank, mietin. Saisivatkohan he aukaistua kortin Tanskan konttorista. Soitan taas sulkupalveluun ja valittelen että on juhannus enkä saa korttiani auki, joka olisi hyvin tärkeää. Mies ei pysty auttamaan. Asiakaspalvelu aukeaa sitten maanantaina kello 8. Ehdotan aukaisua Dansken Tanskan konttorin kautta. Mies innostuu ja arvelee sen ehkä olevan mahdollista, mutta ei voi luvata 100%. Hän käskee soittamaan uudestaan samaan numeroon ja odottamaan että kielivalinnaksi tulee englanti ja esittämään asian sinne. Teen työtä käskettyä. Tulen hyvin ymmärretyksi, sulkupalvelun ihminen ei voi sitä tehdä, mutta hän lupaa soittaa Tanskan Danskeen ja pyytää minua odottamana linjalla. Hetken päästä nainen sanoo, että siellä puhutaan vaan Tanskaa ja että joutuisin odottamana lisää, että hän yrittää selvittää asiaa heidän kanssaan. Kiitän ja jään kuuntelemaan tanskalaisten rahisevaa jonotusmusiikkia. Pitkähkön ajan jälkeen nainen palaa ja valittelee, että he eivät voi sitä. Mutta että he voisivat tehdä sen Ruotsissa. Valitettavasti Ruotissakin on kuintekin tänään lomapäivä, tiedustelee tiedänkö kuinka he perinteisesti tanssivat tänä päivänä. No nytpä sen tiedän, kiitän.

Alan etsiä Malmöstä hotelleja. Hotels comista löytyy 70€:lla halvin, joka vaikuttaa aika hyvältä. En saa sitä kuitenkaan varattua koska ei ole luottokortttia. Luottokorttitietoja verkkopankista tutkiessa huomasin, että minulla on toinenkin aktiivinen luottokortti, se on juuri menossa vanhaksi. Muistan leikanneeni sen palasiksi kun uusi kortti tuli ja panneeni roskikseen. Voisin edelleen käyttää sitä, mutta en muista kortin takapuolella ollutta turvakoodia, se oli kolminumeroinen. Mieleeni pulpahtaa numerosarja, ensin yksi, sitten toinen. Kirjoitan ne ylös ja koitan noilla numeroilla, mutta varaus katkeaa aina samassa kohtaa ja herjaa juuri tuota turvakoodia. Koetan viisi kertaa, enempää en uskalla koska pelkään kortin menevän lukkoon enkä muista enää sopivia yhdistelmiäkään.  Hotelli täytyy varata käteisellä. Halvimmalla ja kävelymatkan päästä rautatieasemasta on Malmo Vandrarhem, paikka dormissa miesten ja naisten puolella. Senkin voisi varata netistä, mutta ei ilman luottokorttitietoja. Lähetän sähköpostia hotellille ja vastaavat paikat löytyvän, mutta varaus edellyttää luottokortin numeroa ja expiring datea. Luovutan ne (ja toivon, että he eivät tarkista onko kortti voimassa).

Laivamatkoista hyviä ja huonoja uutisia. Laivat ovat tupaten täynnä kesälomakauden alettua. Vikingiltä löytyy kuitenkin kansipaikka kahdelle, interrailkorttialennus huomioiden tuo kustantaa 50€. Se on Helsingissä 10.20  sunnuntaiaamuna (jestas minkälainen tulee olemaan tuo yö kansipaikoilla kun Suomi-Ruotsi yhteistoimin riehaantuu viettämään kesälomaa)  Okay, meillä on nyt junayhteys Kööpenhaminaan, josta pääsee helposti Malmöön. Malmössä meillä on epävarma yöpaikkavaraus, jonka pystymme maksamaan käteisillämme. Jos nuo paikat palaa alta niin varoillamme löydämme ehkä jostain hotelli johon rahamme riittävät. Ruokaa ja vettäkin voidaan ostaa , mutta toistaiseksi ei Starbucksia eikä Weissbieria. Sieltä railikortilla aamulla Tukholmaan, jolloin meidän pitäisi ehtiä 15.30 lähtevään lauttaan, jos olemme reippaita. Lautalle on liput. Menen VR:n sivuille ja varaan ja maksan nettipankissa liput Kuopioon. Jos kaikki menee hyvin niin olemme sunnuntaina klo 16 Kuopiossa ja seuraavana aamuna molemmat töissä. Katson varalta netistä mitä pitää tehdä jos luottokortti varastetaan ja ei ole rahaa. Siellä kehoitetaan ottamaan ottamaan yhteyttä Suomen suurlähetetystöön ja annetaan lista edustoista eri maissa. Katson edustustot Kööpenhaminassa, Malmössä , Göteborgissa ja Tukholmassa. Malmön ja Göteborgin edustustojen kohdalta ei anneta mitään tietoa matkailijoille. Kööpenhaminassa on virka-ajan aukioloajat, muina aikoina kehoitetaan ottamaan yhteyttä sosiaalihuoltoon. Tukholman kohdalla myös aukioloajat virka-aikana ja muutoin kehoitetaan soittamaan hätänumeroon 112.

Auschwitz I ja Auchwitz II-Birkenau

Auchschwitzin keskitys- ja tuhoamisleirille (Konzentrationslager Auchwitz) vietiin 1940-1945 arviolta 1,3 miljoonaa ihmistä. Suurin osa ihmisistä tapettiin kaasukammioissa heidän saavuttuaan leirille. Kaiken kaikkiana arvioilta 95% leirille tuoduista kuoli. Ylivoimainen valtaosa, noin 1,1 miljoonaa leireille tulleista oli juutalaisia. Kolme seuraavaksi suurinta ryhmää olivat puolalaiset (150 000), mustalaiset (23 000) ja Neuvostoliitosta saadut sotavangit (15 000). Eniten juutalaisia tuotiin Unkarista (430 000) ja Puolasta (300 000).

Saksan hallitsemilla alueilla juutalaiset oli suljettu rajatuille asuinalueille, ghettoihin, joissa elinolosuhteet olivat huonot. 

Ghetoista saksalaiset siirsivät juutalaisia rautatiekuljetuksin keskitys- ja tuhoamisleireille. Juutalaisille siirron siirron syyksi ilmoitettiin siirtyminen asumaan uusille heille varatuille asuinalueille. Juutalaiset saivat ottaa mukaan matkalaukkuihin tärkeimmän omaisuutensa.

Juutalaiset kuljetettiin täyteen ahdetuissa suljetuissa tavaravaunuissa junakuljetuksin. Pisimmillään matkaa leirille oli yli kaksi tuhatta kilometriä ja se saattoi kestää yli viikon ilman minkäänlaista huoltoa. Matkan aikana monet kuolivat tai joutuivat hyvin heikkoon kuntoon. Auchwitz II-Birkenaun keskitysleirille oli rakennettu raidepisto, joten junien määräasema oli keskitysleirien porttien sisäpuolella. Vaunun oven avautuessa eteen avautui näkymä parakeista, nälkiintyneistä maanmiehistä ja piikkiilanka-aidoista vartiotorneineen.

Juutalaisten vieminen keskitysleireille ja tuhoaminen oli osa natsien suunnitelmaa, jonka tavoitteena oli eliminoida juutalainen rotu kokonaisuudessaan. Alkuvaiheessa Auschwitzin leirille joutuivat leirin ympäristössä asuvat puolalaiset. SS-upseerit siirtyivät asumaan osaan siirroista vapautuneisiin asuntoihin ja osa asunnoista toimi armeijan huoltorakennuksina. Vuonna 1939 Niepokolanowissa asuvat fransiskaanimunkit marssitettiin Auchwitziin.

Purkulaiturilla miehet erotettiin naisista ja lapsista. SS-lääkärit suorittivat valinnan: ne jotka katsottiin kelpaavan työhön, passitettiin leirille (noin 25% saapuneista). Loput johdateltiin suoraan kaasukammioihin. Aika ajoin kaikki junalla tulleet ohjattiin suoraan kaasukammioon. Paniikin välttämiseksi kaasukammion riisuuntumishuone oli merkitty Punainen risti –kyltein ja vangeille kerrottiin ohjelmassa olevan peseytyminen. Osa lapsista ja nuorista siirrettiin tohtori Mengelin tutkimuslaboratorioon natsilääketieteellisiä kokeita varten.

Varsinaisen kaasutushuoneen seinään oli kiinnitetty suihkuja ihmisten edelleen hämäämiseksi. Kaasutus Auchwitzissa alkoi 1941. Cyklone-B-kaasu oli pelletteinä ison säilykepurkin näköisissä peltirasioissa, joista se vapautui kun sen annettiin reagoida kristallikiteiden kanssa ja johdettiin edelleen kaasukammion seinämissä olevien aukkojen kautta huoneeseen. Kevätkesällä 1942 Auchwitz II-Birkenau-leirille, joka oli noin kahden kilometrin päässä Auchwitz I-leiristä valmistui uudet, nimenomaan kaasutusta varten suunnitellut kammiot ja krematoriohuoneet, jolloin kaasutukset siirtyivät sinne. Yhdellä kaasutuksella pystyttiin tappamaan 700 ihmistä 20 minuutissa. Kaasutuksen jälkeen ihmisillä olevat korut ja hampaissa olevat kultapaikat poistettiin. Tämän jälkeen ihmisiä alettiin polttaa krematorioissa, jotka olivat vieri vieressä olevia suuren leivinuunin näköisiä uuneja. Krematoriossa työskentelevät vangit (sonderkommandon jäsenet) ovat onnistuneet ottaman niistä salaa valokuvia. Kaasukammioissa työskentelevät vangit joutuivat itse kammioon muutaman viikon työkomennuksen jälkeen, jotta eivät kertoisi näkemästään. Leireillä ja muualla Euroopassakin liikkui kuitenkin huhuja, joita tosin ei haluttu uskoa. Natsit räjäyttivät kaasukammiot vetäytyessään leireiltä 1945.

SS-miehet ottivat haltuunsa leireille saapuvien omaisuuden ja jakoivat sen keskenään ja edelleen eteenpäin omille sukulaisille ja muille saksalaisille. Leirille tulleilta haltuunotettua omaisuutta säilytettiin erityisissä parakeissa. Toisen maailmansodan loppuvaiheessa natsit sytyttivät varastot tuleen leireiltä vetäytyessään. Kaikkea esineistöä ei kuitenkaan onnistuttu tuhoamaan vaan sitä on esillä Auschwitzin keskitysleirimuseossa. Matkalaukkuja on satamäärin. Niistä on luettavissa omistajansa nimi, syntymäaika ja osoite. Naiset ovat ottaneet mukaansa taloustavaroita kuten vispilöitä, kauhoja ja keittoastioita. Esineistössä on myös lasten nukkeja.

Vankileirille siirtyvät käskettiin riisutumaan. Heidät ajeltiin kaljuiksi. Natsit käyttivät hiukset vaateteollisuudessa. Neuvostoliittolaisten sotilaitten vapauttaessa Auschwitzin vuonna 1945 leiriltä löytyi noin 2000 kg naisten hiuksia. Hiukset ovat nähtävänä leirin museossa.  Leireillä vankien omia nimiä ei käytetty vaan he saivat kirjaimen ja numeron yhdistelmän, joka tatuoitiin heidän käsivarteen tai lapsilla reiteen (esimerkiksi A-13166). Vangit saivat ylleen vangin vaatteet, joissa oli rintamuksessa symboli, joka osoitti vangin rikoksen laadun. Punainen kolmio tarkoitti poliittista vankia, musta kolmio ja z-kirjain romaania, musta kolmio antisosiaalista, SU venäläistä vankia, vaaleanvioletti kolmio homoseksuaalia, tummanvioletti kolmio jehovantodistajaa, vihreä kolmio rikollista, alaspäin osoittava punainen ja keltainen kolmio päällekkäin, niin että muodostuu tähtikuvio, juutalaista (vuoden1944 loppupuolelta punainen kolmio jonka päällä keltainen suorakaide).

Kaasutuksen ja näännyttämisen lisäksi vankeja tapettiin runsaasti ampumalla. Tätä varten leirillä oli teloitusseinä. Teloitukset suoritettiin ampumalla lähietäisyydeltä niskaan. Osa vangeista kuoli sadistisiin rangaistuksiin. Tappamisessa käytettiin myös elimistöön annettuja fenoliruiskeita. Jos teloitus tehtiin rangaistuksena, käytettiin julkista hirttämistä. Kollektiiviset rangaistukset olivat käytössä. Eräästä työporukasta karkasi kolme vankia. Loput työporukan jäsenistä hirtettiin. Leireiltä pääsi pakenemaan tietojen mukaan noin 100 ihmistä eli noin 0,1 promillea vangeista. Leireiltä karanneiden sukulaiset siirrettiin Auchwitziin.

Myöskään leireille joutuvia ei pyritty pitämään hengissä vaan heitä näännytettiin ja annettiin kuolla tauteihin ja kylmyyteen. Vangit joutuivat tekemään 11-tuntisia työpäiviä. Työhön saavuttiin ja työstä lähdettiin saksalaisen marssimusiikin säestyksellä. Soittajina toimivat vangit, joilla oli muusikon tausta. Joutuessaan tekemään raskasta fyysistä työtä ja saadessaan liian vähän ruokaa (arviolta 1500 kCal/päivä) vangit laihtuiat muutamassa kuukaudessa kakektisiksi. Tällöin heillä ei ollut käytännössä lainkaan rasvakudosta ja elimistö oli käyttänyt myös lihakset energian ja välttämättömien elintoimintojen ylläpitämiseen. Vangit, jotka olivat niin huonokuntoisia, etteivät pystyneet työhön tai seisomaan luvunlaskussa (roll-calls), siirrettiin rakennuksiin 19,20,21 ja 28 (Infirmary-rooms), joiden SS antoi ymmärtää olevan sairaaloita. Leiriläiset tiesivät huoneiden käytännössä olevan kaasukammioiden odotushuoneita. Osalle rakennuksista olevia tehtiin natsilääkäetieteellisiä experimenttejä, jotka saattoivat johtaa kuolemaan.

Vangit asuivat parakeissa, jotka olivat eristämättömiä ja huteria. Lämmityksestä vastasi pienet kamiinat. Parakeissa oli vain nukkumasijoja, jotka olivat kolmessa kerroksessa olevia lautalavereita. Alimmassa kerroksessa sängyn pohjana oli parakin lattia. WC-rakennuksessa sai käydä kaksi kertaa päivässä. Rakennuksessa oli 50 lomittain olevaa reikää. WC-rakennuksessa sai olla 10 sekuntia. Paperia ei ollut. WC-rakennuksesta siirryttiin saniteettirakennukseen, jossa oli koko rakennuksen mittainen vesikaukalo. Vankien käsitellessä vettä likainen vesi levitti tauteja vangista toiseen. 

Krakowan vanha keskusta hellepäivän iltana

Olimme Auscwitzin päiväkeikasta kaikin puolin väsyneitä kun kävelimme Krakowan vanhaan keskustaan. Mukavat kävelykadut ja pahimman teränsä menettänyt helle loivat kuitenkin kivan tunnelman.

Saavumme Rynek Glownylle, keskusaukealle, jossa on vanha kirkko. Tänne ihmiset ovat keskittyneet. Kaikki haluavat olla ulkona. Asettaudumme terassille mielestämme optimaalisille sijainnille kävelykadun ja aukion kulmaukseen. Jätämme auringon viimesäteet nyt kernaasti muille, niille jotka ovat joutuneet olemaan päivänsä sisällä. Nuori tarjoilijatyttö kysyy Aulilta, haluaisiko hänkin oluen. 

Alamme rauhoittua. Ihmettelemme tervapääskyjä. Yleensä nuo linnut kirskuvat helteisinä kesäöinä jossain korkealla kattojen tasalla mutta täällä ne kiertelevät hurjina syöksyvinä ryhminä välittömästi torilla kävelevien ihmisten yläpuolella ja kirkontorneja kierrellen.

Alkaa tulla hämärä. Nousemme ja kierrämme vielä torin aivan hitaasti. Minusta on hienoa, että Auli voi nähdä, kuinka upea vanha kaupunki voi olla lämpimänä kesäiltana kun paljon ihmisiä on ulkona.

Palailemme hotellille. Pysymme hyvin kartalla. Meille jo tuttu kauppa on hotellin lähellä. Pientä iltapalaa, jugurttia, tuoremehua, hedelmää. Se riittää. Hotellin yhteisissä tiloissa sai keittää sitä teetä.

Puolan viljavainioiden keskellä

Jyräämme Puolan paikallisjunilla Puolan kaakkoiskulmaa. Nyt ollaan viljavainioiden keskellä. Vehnää ja  ruistahan tuossa kasvaa. Pientareilla kasvaa unikkoja, kissankelloja ja hiirenvirnaa. Kiurujen ja keltasirkkujen ääni kantautuu junan kolinan läpi avoimesta ikkunasta sisälle. Junassa oleviilla muoreilla on korit täynnä mansikoita. Rehevimmillä paikoilla radanvarren puiden lehvästö ottaa kiinni junan kylkiin.

Helle jatkuu. Ei jaksa siihen enää kiinnittää huomiota. Aulia päätä  särkee junan kovaäänisyys. Tällä rataosuudella on myös sivuravistusta aikaisempien kolinojen, nytkähtelyjen ja kirskumisen lisäksi.

Tulemme Zielona Goraan. Otamme virvokkeita ja talsimme rinkkojen kanssa puiston varjoon. Puut varjostavat mukavasti ja tässä käy tuulen vire.  Seuraava juna kohti Saksan rajaa lähtee kahden tunnin päästä. Määränpää on silloin Rzepin. Paikallinen puistokemisti tulee hieromaan tuttavuutta ja saa käteltyä minut mutta Aulila pistää juoksuksi ja toinen tuttavuus jää syntymättä. Palaamme asemalle. Kirjoittelemme reilikorttiin rauhassa seuraavan matkan lähtöpaikan, kohteen ja junan lähtöajan. Nämä pitää olla ehdottomasti täytettynä ennen junaan nousemista. Muutoin matkasta saatetaan periä maksu, ohjeissa sanotaan. Näin teimmekin alussa. Nyt pidämme huolen vain siitä että kortti on täytettynä ennen kuin konduktööri tulee.

Tämä on Rzepina. Kysyin lipunmyyjältä Rzepinan karttaa.

    - No.

   - Are there any bar, shop or cafe to get something to eat?

   –  In Rzepina? Wow! 

Hieman lannistuneena lähdemme rinkkojen kanssa talsimaan asemalta paahtavaan helteeseen. Ensimmäisenä vastaan tulee kyltti Night club Eden 24h. Tuo tuntuu lähinnä huvittavalta, vähän niin kuin Trafalgar squarella luvattaisiin erämaata 500 m päässä. Jää myös hämäräksi missä tuo night club itse asiassa on. Siellä siis porukat joraa strobovalojen välkkeessä aamusta alkaen lasissa säihkyvät trendicoctailit. Mä en itse asiassa taida tietää mikä se Night club on.

Jonkin aikaa käveltyämme Auli löytää jonkun hydrauliikkapajan kyljestä kyltin Restaurant. Epäuskoisena lähestymme rakennusta. Ikkunoista kurkkimalla päättelemme että tässä on kyllä hyvinkin saattanut olla joskus ravintola.

Kävelemme läpi viihtyisän omakotitaloalueen.

   – Koska täällä on ihmisiä niin täällä on pakko olla joku kauppa tai baari.

Otan valokuvia risteyksistä. Nyt on taas niitä hetkiä, jolloin ei ole hyvä eksyä. Haluamme ensi yöksi Berliiniin ja juna sinne lähtee 18.57.

Risteystä lähestyessämme tuen varressa liehuu lippuja. Taas jokin konepaja. Vasemmalla näkyy matalia kerrostaloja. Täältä löytyy varmasti jotain. Motelli 900 m. Emme käänny sinne vaan jatkamme suoraan. Eteen tulee Market. Laitamme rinkat ostoskärryihin ja shoppailemaan viileään liikkeeseen. Kärryyn jää juustoa, sämpylöitä ja juomista.

   – Mennäänhän vielä jonkin matkaa.

Eteen tulee Bar & cafe. Näyttää hiljaiselta mutta etukuistilla on varjoisa terassi.

   – Can we pay with credit card?

   – No, cash only.

   – Euros?

   – Yes.

Rinkat pois selästä ja terassille. Omistaja suosittelee tuoreista mansikoista tehtyä smoothieta. Tartumme tarjoukseen. Omelettien ja juomien jälkeen lysti kustansi meille euroissa 8,4 €. Annan kympin. Siirrymme terassilta lähinurmelle köllöttelemään. Muurahaiset ajavat meidät liikkeelle ja taas kohti asemaa.

Sydän pikkasen läpätteli kun odotimme IC Express junaa Varsovasta Berliiniin klo 7 illalla. Jos tässä menisi jokin pieleen niin me jäätäs tänne Rzepinaan ilman slotin slotia ja lähettäs kai talsimaan sinne 2 km päässä olevaan hotelliin ja miettimään miten simskatissa täältä Puolasta pääsikään pois. Pitääkö palata samoja reittejä Prahaan? Mut, mut, junapa tuli ja heti ovelta huomas mitä tarkoittaa toimiva ilmastointi. Ollaan kahdestaan tyhjän slooshin pehmeissä penkeissä. Meno on pehmeää ja aikataulun mukaan tunnin päästä rantaudutaan Berlin Hbf:lle.

Wroclaw, Puola

Yritimme lähteä Puolasta. Me mihinkään päästy. Ei Puolan junilla pääse Puolasta pois. Hyppäsimme junasta Wroclavissa. Tämä on iso kaupunki, merkattu karttaan saman kokoisilla kirjaimilla kuin Varsova. Tämä on valittu Euroopan kulttuuripääkaupungiksi 2016. Helpoiten tänne pääsee kun lentää Varsovaan, vuokraa sieltä auton ja ajaa tänne viisi tuntia.

Lojumme aurinkotuoleilla hiekkalaatikossa, sellainen installaatio tänne on rakennettu, Stare miastossa, vanhassa kaupungissa. Tarkemmin sanottuna Vanhankaupungintorilla, Rynek Glownylla. 20 m päässä edessä on kovasti vanhan näköinen kirkko, mutta ei se kirkko ole, se on Raatihuone, Ratustz. Tähän väliin mahtuu vielä Kuchnia Strapokolska, jotain paikallisia keittiöherkkuja valmistavat kojut. Kaiuttimista soi Abban Dancing Queen. Takana on Go go club ja oikealla katuravintolan hanuriryhmä. Tämä kaupunki ei tiedä minne se on menossa, kukapa meistä.

Olemme Oder-joen rannalla, Ala-Sleesian voivodikunnassa Etelä-Puolassa. Kaupunki on useiden kansakuntien rajalla ja paikallishistoriikissa on monta osaa. Tšekiksi kaupunki on Vratislav, saksaksi  Breslau. Toisen maailmansodan päättyessä solmitussa Potsdamin sopimuksessa Wroclawin päätettin kuuluvan Puolalle. Alueen saksalaiväestö karkoitettiin.

Lasissa on Piwo Ksiazece, puolalaista dunkkelia. Aulilla sylissä pussi, jossa maxihame, juuri Galeria Dominikaskasta hankittu. Jossain tuolla, Wroclaw Glownya vastapäätä on 22€ maksanut tripleroomimme puolentoista tähden Hotel DW Piastissa. Huoneen vieressä olevan suihkuhuoneen suihkusta valuu valtoimenaan kuumaa vettä. Koko suihkuhuone on veden kuumentama, viemäri kuitenkin vetää. Olen sanonut siitä neljä kertaa. "Yes" hotellin yhdistetty turvamies-vahtimestari sanoi minulle painokkaasti sen neljännen kerran jälkeen.

Kiertelemme vanhan kaupungin toria. 70% vanhasta kaupungista tuhoutui Toisen maailmansodan taisteluissa. Toisin kuin Krakówassa, joka säästyi. On hyvin, hyvin lämmin. Taivas on pilvessä ja tyyntä.  Vähäisessäkin kävelyssä tulee hiki. Ihmisiä on paljon ulkona. 

Kävelemme kävelykatu Śvidnickaa. Auli haluaa minun antavan kolikon pienelle pronssiin valetulle tonttu-ukolle. Se on Wroclawskie krasnale, kaupungin erikoisuus. Noita ukkeleita on siellä täällä, kukaan ei tiedä kuinka paljon ja missä kaikkia. Täällä kadulla olevat puukojut on suljettu. Tavoistani poiketen otan vastaan flyerin. Se on kutsu pubiin, tervetuliaisshot ilmainen. Käännän paperin, siinä on Mona Lisa, ilman housuja ja takaapäin.

Alan pärjätä Puolassa paremmin. Vanhoille ihmisille tapailen venäjää. Kielet tuntuvat hämmästyttävän samanlaisilta. Kuin suomi ja viro. Nuoret puhuvat englantia. Puolalaisia juna-aikatauluja luen sujuvasti, olletinkin että minun ei tarvitse lausua noita nimiä, kuten Szczecin, Puolan läntisin kaupunki. 

Tulemme hotellille. Vahtimestari istuu vartiopaikallaan. Juttelemme hieman. Hän ilahtuu kun kuulee että olemme Suomesta ja muistelee unkariksi lukuja yksi, kaksi ja kolme. Slaavilaisen veljeyden nimissä olen kuulevani niissä jotain tuttua. Kaikkialla leijuu kitkerä tupakan savu. Kerrosten välisillä käytävillä istuu miehiä tupakoimassa. He antavat ystävällisesti tietä ohittaessamme.  

Hana vuotaa. Huoneemme editse kulkevat raitiovaunut. Avoin ikkuna ja huonevalo keräävät kärpäsiä. Menen suihkuun rikkinäiseen suihkuhuoneeseen. Väännän sekaan kylmää vettä. Siitä tulee juuri sopivaa.  Suihkuletkun kiinni nipistämällä veden tulo lakkaa. Letku tuntuu kestävän vesijohtoverkoston paineen. Laitan letkun solmuun ja menen huoneeseemme.

Alkaa kuulua lotinaa. Menen katsomaan. Letkun tyven muovikannake on antanut periksi ja vesi pulppuaa nyt hanan liittimestä suoraan ylöspäin ja lossahtelee lattialle. Englantia hyvin puhuva nainen tulee suihkulle. Olen siinä pikkuhousuissa mutta meillä on nyt tärkeämpääkin ajateltavaa. Nainen haluaa suihkuun ja kerroksen toisesta suihkusta oli tullut vain kuumaa. Kerroin tyttäreni onnistuneen käymän siinä. Veden saa sopivaksi kun kuuman veden kääntää tarpeeksi hiljaiselle. Vettä ei tosin silloin tule kovin vauhdikkaasti. Nainen tuntuu olevan kiinnostunut korjaamaan suihkua ja siirryn huoneeseeni.

Menen katsomaan. Veden tulo on hiljentynyt. Nainen on asettanut rikkoutuneen kuumaveden säätimen paikoilleen ja saanut väännettyä hanaa pienemmälle. Onnittelen häntä siitä.

Lotina huoneeseen kuuluu taas kovemmin. Menen katsomaan ja huomaan veden valuvan taas entistä tahtia. Paine putkistossa vaihtelee ja vettä tulee sen vuoksi aika ajoin eri tahtiin.

Suljemme ikkunan. Vaikka raitiovaunut ovatkin ystäviä niin nukkuakin pitäisi. Vesi lotisee. Saan idean. Sidon pyyhkeen hanan ympärille, se johdattaa veden kangasta pitkin lattialle. Nyt on suhteellisen hiljaista. Kun aamulla herään, on hana korjattu. Minä lähden parturiin, joka on auennut kello 6.

Tulen parturiin. On vain yksi asiakas, kuusikymppinen mies. Hän näyttää jo varsin valmiilta, rasvaakin jo mustissa hiuksissa. Jään odottamaan seisten parturin tuloa. Häntä ei näy. Mies nousee tuolistaan ja katsoo minua. Hän onkin parturi. Osoitan hiuksiani ja mies ojentaa kättään kohti penkkiä. Kysyn hinnasta. Hän ei ymmärrä. Ckolka se taisi olla venäjäksi. Kaivan kuitenkin esille rahani ja mies ottaa setelinipustani 20 pln setelin. Kaikki on selvää. Käyn istumaan.