Heja Mamma
Sverige! Riemullista oli tulla ensin Tanskaan mutta vielä
riemullisempaa Ruotsiin, tuntuu jo melkein kuin olisi kotona. Malmön
juhannusaattoilta oli kesäisen kaihoisa, aurinkoinen, paljon lokkeja, mutta muutoin
tyhjä kaupunki. Poissa oli se kuhina jota Englannin, Ranskan, Tsekin, Puolan ja
Saksan kaupungeissa joka ilta olimme seurailleet. Suurin syy tietenkin
midsommerfest, jos hiljenee Stadikin, miksi ei Stockholm tai Malmö. Mutta
silti, on tässä muutakin. Se lämpö on poissa, öinen pimeys, katuravintolat, ei
yhtään soittajaa. Tilalla jotain muuta, avaruutta, siisteyttä, rauhallisuutta.
STF Vandrarhem löytyy puolen tunnin kävelymatkan päästä ja
suunnistus Googlemapsin screenshoteilla tarkasti kohteeseen. Toivottavasti
varauksemme on voimassa. On viikonloppu ja kesälomakausi alkamassa, porukkaa
voi olla paljon liikkeellä.
Varauksemme suljetun luottokortin tiedoin oli mennyt läpi ja
meille oli petipaikat odottomassa. Meillä ei ole kruunuja, mutta Vandrarhem pystyy
ottamaan maksun euroissa. Ongelma vain, että Vandrarhem ei majoita lapsia
dormeihin ilman vahempaa, mutta Aulin pätevää olemusta hetken silmäiltyään,
virkailija suostuu tekemään poikkeuksen. Hinta saa minut haukkomaan kyllä
henkeä. Tämäkö nyt on sitä pohjoismaista tasokkuutta. 200€ matkakassastani
menee 150€ kahteen paikkaan dormissa, lakanoihin (makuupussit oli hostellissa
kielletty esiintyneiden bed pug-ongelmien vuoksi) ja mysliaamiaiseen. Saan
vaihtorahana 270 kruunua, niillä voisimme ostaa huomenna ruokaa. Jos
luottokortti olisi toiminut, olisimme majoittuneet Kööpehaminassa hotellissa
70€:llä. Sieltä olisi päässyt puolessa tunnissa Malmöön. Mutta Malmö on uusi
kaupunki meille, saamme nukkua aamulla hieman pidempään ja olemme jo lähempänä
kotia.
Retkeilymaja on kyllä oikein kiva. Todella siisti, paljon
suihkuja, vessoja, lukolliset kaapit ja hyvät keittiötilat. Haikeutta tuntien
ajattelen, että tämä on juhannusaattoilta retkeilymajan keittiössä. Ehkä hieman
samanlainen kuin yksi jouluaatto, jonka vietin kaverin kanssa eräkämpällä.
Kämppä oli niin suuri ja hutera, että koko yö oli pidettävä kipinävuoroa ja
ladottava puita kaminaan, jotta kämppä olisi pysynyt lämpimänä.
Olen aina ihmetellyt, positiivissävyisesti, noita porukoita,
jotka kokkaavat ihan satasella näissä retkeilymajojen yhteiskeittiössä.
Täälläkin on niitä. Kiinlaisen näköinen nainen tekee jotain, joka näyttää aivan
ankanrintasalaatilta, ei paha. Yksi perheenäidin näköinen paistaa
paistinpannullista viipaloituja herkkusieniä ja kaalia. Sydämen sulattajia on
kuitenkin kaksi nuorta poikaa, jotka lienevät ensi kertaa ruuanlaittopuuhissa
on your own. Ensiksi he seisovat pitkän tovin tuijotellen kattilassa olevaa
vettä ennen kuin joku keittiön naisista napsauttaa heille hellan takana olevan
timerin päälle. Sen jälkeen pojat keittävät ison kattillallisen makaronia, koko
ajan molemmat kattilan ääressä ujosti seissen ja ruokaa vartioiden. Pettynyeitä
voihkaisuja kuuluu siinä vaiheessa, kun pojat kuvittelevat tekevänsä
makaronille pasta carbonara -pussikastikkeen. Pussi on kuitenkin valmis
makaroni-kastike-sekoitus eli käytännössä pelkkää makaronia. No, meidän eväät
on Help yourselves hyllyiltä lötyviä antimia, pastaa ja paremsaanityyppistä
juuston murua sekä päivän repussa lämmennyt sandwich. Myös jääkaapin
jättimäisestä oliivipurkista tehtiin annos, mutta ne eivät oikein maistuneet
hyviltä ja tarkemmin oliiveja tarkastellen niissä oli paikallisia erivärisiä
kohtia. Yäk, tästäkö vielä ruokamyrkytys.
Huonekaverina minulla oli ruotsalainen yksikätinen mies.
Heti tultuani hän tiedusteli kansalaisuuttani, ja kun kuuli minun olevan suomalainen,
kysyi, osaanko ruotsia.
– Lite.
Sen jälkeen alkoikin riksvenskalla (skånelaisittain
maustettuna arviosin) jatkuvaa puhetta, josta en ihan hirveästi tajunnut. Mies
kertoili itsestään, asuinpaikoistaan, työstään. Ymmärsin, että hän oli ollut
tänään Kööpenhaminassa, ehkä tapaamassa poikiaan. Hän oli ollut työssä myös
Suomessa, lähellä Vaasaa ruotsinkielisellä paikkakunnalla. Joensuustakin hän
jotain puhui. Oli hyvin vaikea tunnistaa edes noita suomenkielisiä paikannimiä
hänen puheestaan. Mies oli mukava ja ystävällinen, hän huolehti asioistani,
ikkunan aukiolosta, lokeron lukituksesta, siitä mihin voisin ehkä illalla
mennä. Sain käsityksen, että hän tunsi Malmön hyvin, luetteli ulkomuisista
kadun nimiä ja monennestako kulmauksesta käännyttiin mihinkin suuntaan. Kaksi
muuta heppua olivat yksikätisen (miehen toinen olkavarsi oli todellakin proksimaalisen
10 cm jälkeen poikki) mukaan
sveitsiläisiä nuoria poikia. Heistä sain elonmerkkejä vasta joskus
aamuyöllä kun kotiutuivat reissuiltaan. Oikein hiljaa he hipsivät (kaatuivat) sänkyihinsä.
Aulin huonekavereina oli lyhyttukkainen blondi, harmaahiuksinen kiharapäinen
vanhempi nainen (jonka avainkortin Auli löysi vessasta) ja kiharapäinen joka
tuli myöhään yöllä ja lähti aikaisin aamulla (varsin aikaisin, koska meidän
herätys oli klo 7.00).
Yö oli rauhallinen. Pidin ikkunaa meidän huoneesta raollaan.
Ulkoa kuului ajoittain auton hurahdus ja ohikävelevän nuorison hetkellistä
ääntä. Toinen sveitsiläispojista kuorsasi aika tavalla, mutta sain onneksi
nukahdettua uudelleen vielä varhaisaamun heräämisen jälkeen. Yksikätinen nukkui
peittonsa alla ja takki silmien päälle laitettuna.
Aamu oli tihkusateinen. Lämpimien sämpylöiden ja myslien
siivittämänä, tosin hieman epäuskoisena, taivalsimme Malmö centralstationille:
niinköhän nyt juhannuspäivän aamuna mitään junia liikkuisi. Olin kyllä
edellisiltana, ja aiemminkin, tarkistanut asiaa DB train time scheduleita
(johon luotan eniten, ja joka on loistava, näyttää koko Euroopan junien
aikataulut hakukonetyyppisesti) ja Ruotsin hankalukuisempia tidtabell.resplus.pdf-aikatauluja
tiiraillen. Aamuinen kaupunki ainakin oli kuin neutronipommin jäljiltä: ei
ketään, ei missään. Kunnes paikallisbussin kaarros herätti toivon ihmiskunnan
henkiinjäämisestä. Asemallapa olikin sitten tuttu vilske ja valotaululla
napotti: 9.11 Stockholm 3a SJ Snabb.
Vielä olisi pinnan alaisena piilokivenä
mahdollisuus, että juna, kun on Snabb-tyyppinen, vaatisi paikkaliput. Mutta
vetoamme tietämättömyyteemme ja aiomme junaan pelkkien rinkkojen ja kuluneiden InterRail
-passien (Aulin kirjoittama oikea muoto ko passista) luomalla charmilla. Jos
konduktöörin HLA-tyyppi ei ole kuitenkaan tuollaiselle charmille otollinen niin
todennäköisesti meidät jätetään seuraavalle pysäkille, jonnekin Trollhättanin
sateiselle pikkuasemalle hilujemme ja suljetun pankkikortin kanssa. Kello 16.30
lautta irtautuisi laiturista ilman meitä. Ja töissä ei kiitellä, kun soittelen
sinne maanantaiaamuna Haaparannan poliiisilaitokselta ruuan näpistyksestä
kiinnijääneenä.
Konduktööri tulee, katsoo reilipassejamme:
- Trevligt resa.
Katson ulos ikkunosta. Näkyy metsää. Tämä on tuttua metsää,
kuusikkoa ja männikköä, Siperian taigavyöhykkeen reunaa. Tännekö kuulun? Taivas
on harmaa, ei kuitenkaan sada. Välillä peltoaukeita, ne ovat länttejä metsän
keskellä, eivät silmänkantamattomiin ulottuvia viljavainioita niin kuin
Wroclawista Rzepiniin lähtiessämme. Maa on erilainen, ihminenkin. Kaikkialla
ihmiset olivat sellaisia että heidän joukossaan oli helppo olla.
Missään emme kokeneet minkäänlaista uhkaa. Meiltä ei varastettu mitään.
Lompakkomme tuotiin meille, kun olimme unohtaneet sen julkiselle paikalle. Jos asiat oli mahdollista nähdä meille edullisemmastä näkövinkkelistä, ne usein myös nähtiin. Kaikella on kuitenkin rajansa. Itse on maailmalla selvittävä. Se vaatii valppautta, huolellisuutta ja paljon tietoa asioista. Receptionin virkailija tai information-pisteen työntekijä ei ala sinusta huolehtimaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti