Kaveritiketti Münchenin rautatieasemalla

Münchenin päärautatieasema on iiisoo, niin kuin arvata saattaa. Lukiollisia säilytyslokeroita matkatavaroille oli todella runsaasti. Iso lokero, johon helposti mahtui 2 rinkkaa, maksoi 5€. Täällä on kaikkee muutakin jännää, mm Rail&Fresh, jossa voi käydä suihkussa, ajaa parran etc. 7€. Nälkäiseksikään ei jää jos taskun pohjalta löytyy vielä muuan euro.

Se miten löysimme hotellin oli aika siistii. Kun selvittelin matkaa ja ilman suuntaa, olikohan se Googlemapsilla, München Hbf:ltä hotellin osoitteeseen Chiemgaustr. 63 tulin painaneeksi jotain näytön reunaa siten että näytölle rakentui oheinen näkymä, joka kertoin miten paikalle pääsee julkisilla kulkuneuvoilla.

Otin tuosta screenshotin ja asemalla kaivoin kuvan esille ja pääsimme 500 m päähän hotellista ilman metrokarttaa tai mitään muita muistiinpanoja. Tuossa infossa on vaan oleellinen. Mistä lähdetään, millä, miin suuntaan, paljon mennään. Sitten mulla oli toinen screenshot Hotels.comin sähköpostiin tulleen varausvahvistuksen kartasta, jossa näki kadun nimet ja hotellin sijainnin. Oleellista oli tietää että hotelli on metroasemasta itään jolloin auringosta ilmansuunnat katsomalla tietää ilman turistipyörimistä mihin suuntaan lähteä. Pian kadut asettuvat paikoilleen ja final suunnistaminen kohteeseen onnistuu.

Hotellilla Creo-Living kaikki ei sit mennyt ihan hyvin. Koko paikka näytti suljetulta rakennustelineitten alla olevalta pimeältä rakennukselta. 

Eräältä mieheltä saimme tietää että pommisuojan näköinen ovi hotellin takapihalla oli receptionin ovi ja reception oli jo suljettu. Tarkistin varausvahvistuksesta että siinä luvattiin sisäänkirjaus 22.30 asti ja kello oli vasta vähän yli yhdeksän. Mies kielsi tietävänsä asiasta enempää ja kehoitti soittamaan oveen kiinnitetyssä haaleassa valokopiossa olevaan numeroon ja käveli pois. Soitan. Numerossa puhuttiin vain saksaa  ja mainittiin useita kertoja sana digibox. Olimme nähneet paperilapun jossa luki tuo sana ja oli nuoli. Siellä olisi kai avain mutta meillä ei ollut koodia boxin aukaisuun. 

Lopulta tunnistan sanat "eine minute" ja puhelu sulkeutuu. Jäämme odottamaan pommisuojan oven eteen. Valot sammuvat. Hetken päästä tulee kaksimetrinen venäläiseltä turvamieheltä näyttävä mies joka tipauttaa käteeni avaimen, jonka perässä on numero 110.

Metrolipuissa olisimme säästäneet muutaman euron jos olisimme tienneet että täällä päivälippu on voimassa 24h, toisin kuin Lontoossa jossa se oli vain sen kalenterivuorokauden. Lisää säästöä olisi tullut, jos olisimme osanneet ottaa partner-karten jolla olisi saanut mennä kaverin kaa ja vielä lisää jos olisimme tienneet että interrailpassilla saa mennä myös DB:n S-paikallisjunissa mut nythän tuo kaikki tiietään.

Münchenin keskusta löytyy helposti kun kävelee rautatieasemalta suoraan (itse rautatieasemarakennus ei ulkoapäin mitenkään erotu rautatieasemaksi niin kuin noissa vanhemmissa kaupungeissa). Euroopan hölmöimmän suihkulähteen (ohikulkijat kasteleva suhhuttaja joka näyttää VPK:n muistomerkiltä) pääsee hienolle kävelykadulle, Neuhauser Str., joka on kyllä ostoskatu mutta levedessään ja ihmisvilinässään varsin kiva. Kuulin siellä myös parasta katusoittajaa ever. Miehen nimi on kai Aaron Lordson ja nyt oli kyllä levyn osto lähellä. Kaverin ääni oli aivan uskomattoman voimakas ja laaja, mahtavaa rhythm&bluesia. Koko ajan etsin missä ne kaiuttimet on mutta kai se kaikki vaan tuli siitä miehestä. Tohon pitää palata ku pääsee Youtuben ääreen. Mutta nyt molemmilla semmonen nälkä että tämä ei tule talttumaan sandwicheilla. Aulin valinta oli peruna. Minä ajattelin että ei sillä nälkä lähde ja tilasin reissun ensimmäisen oikeen pihvin. Ajattelin että Aullille jää nälkä tuosta perunasta ja otin isomman pihvin welldonena et annan siitä Aulille. No se peruna muistutti kyllä enempi lanttua kooltaan ja Aulilla oli siinä täysi tekeminen. Mulle jäi se pihvi sit kokonaan. Well done on kyllä pihville liikaa.